Kirjan kirjoittaminen on monen unelma ja moni haluaa kirjailijaksi. Minullakin oli näitä haaveita nuorempana. Miksi? Ehkä minua kiehtoi mahdollisuus, että jonain päivänä minunkin sanani painettaisiin ja julkaistaisiin. Minä olisin olemassa, jos minun sanani olisivat.

Kirjoittamishaaveet hautautuivat vuosiksi, kunnes sitten havaitsin olevani tilanteessa, jossa olin tullut kirjoittaneeksi kirjan.

Jälkeenpäin ajattelen, että niin pääsi tapahtumaan, koska esteet kirjan ilmaantumiselle poistuivat. Isojen elämänmuutosten ansiosta löytyi vihdoin aikaa kirjoittaa. Löytyi myös aihe. Ja kun ryhdyin tosissani kirjoitustyöhön, oivalsin, etten muuta halunnut tehdäkään koska sanojen sijoittelu tietokoneeni ruudulle oli ainoa asia, minkä tunsin hallitsevani.

Olen nyt kirjoittanut lähes päätoimisesti kolme vuotta. Se on ihanaa ja ihan hirveää. Ihanaa on itse kirjoittaminen. Hirveää on kaikki muu.

Koska kirjoittaminen ei, ainakaan alussa, ole kovin tuottoisaa, olen tehnyt taloudellisia uhrauksia. Olen luopunut omistusasunnosta. Eläkekertymästä. Työterveyshuollosta. Työkavereista. Olkapäitäni särkee. Silmiä viiraa. Päässäni jatkuvasti käynnissä oleva prosessointi uuvuttaa. Kirjoittamisesta ei ikinä pääse vapaalle. Ei ole lomia eikä viikonloppuja eikä iltoja.

On vain käsikirjoitus.

Kirjoittamispakko on jonkinlainen pakkomielle. Ehkä se on sairaus? Sitä ei voi lopettaa. Se vie koko ihmisen mukanaan. Kun kuulen jonkun haaveilevan kirjoittamisesta, toivon, että hän keksisi jonkun muun haaveen. Menisi vaikka Galapagos-saarille pelastamaan merikilpikonnia. Mutta tiedänhän minä, että ne, jotka tähän sairauteen sairastuvat, ovat mennyttä. Ja vaikka se voi olla henkilökohtainen murhenäytelmä heille, se on onni meille muille, sillä mehän haluamme lukea heidän tarinansa.

Miten tätä jaksaisi?

Burana auttaa huonosta kirjoitusasennosta johtuviin särkyihin mutta muuhun auttaa hiljaisuus.

Kirjoittaja pääsi minussa ääneen, kun aloin vetäytyä hiljaisuuteen ja sain yhteyden sisäiseen viisauteeni ja voimalaani. En edes tiennyt, että minussa oli sellaisiakin puolia. Hiljaisuus palauttaa minut takaisin omaan itseeni ja kun olen siellä, saan rauhan. Minä en nimittäin ole vain minä vaan minä olen yhteydessä kaikkeen, jollain hyvin oudolla ja mystisellä tavalla.

Hiljaisuuteen vetäytymistä kutsutaan meditoimiseksi. Minä kutsun meditoimista nollaamiseksi koska sitähän se on: paluuta nollatilaan, siihen alku-uneen, jossa me kaikki aloitamme elämämme ja jonne me sitten koko ikämme kaipaamme takaisin.

Kirjailija jaksaa aivan samoin kuin kaikki muutkin. Hän jaksaa, kun hän tuntee oman voimansa ja ymmärtää, ettei ole koskaan yksin. Nollaaminen on paras tuntemani keino tämän muistamiseksi. Se on onneksi hyvin yksinkertaista, joskaan ei kovin helppoa. Tarvitsee vain istua hetki silmät kiinni, keskittyä hengittämiseen ja antaa kaiken tapahtua, myös sen ajatusten hillittömän laukan joka alkaa heti, kun sulkee silmänsä.

Kun jaksaa säännöllisesti nollata, kokee vähitellen todeksi buddhalaisen nunnan Pema Chödrönin sanat: ”Me olemme taivas. Kaikki muu on vain säätä”.

Kati Reijonen

PhD, muotoilukouluttaja, meditaatio-ohjaaja

nollaus.fi