Kirjan kirjoittaminen on monen unelma ja moni haluaa kirjailijaksi. Minullakin oli näitä haaveita nuorempana. Miksi? Ehkä minua kiehtoi mahdollisuus, että jonain päivänä minunkin sanani painettaisiin ja julkaistaisiin. Minä olisin olemassa, jos minun sanani olisivat.

Kirjoittamishaaveet hautautuivat vuosiksi, kunnes sitten havaitsin olevani tilanteessa, jossa olin tullut kirjoittaneeksi kirjan.

Jälkeenpäin ajattelen, että niin pääsi tapahtumaan, koska esteet kirjan ilmaantumiselle poistuivat. Isojen elämänmuutosten ansiosta löytyi vihdoin aikaa kirjoittaa. Löytyi myös aihe. Ja kun ryhdyin tosissani kirjoitustyöhön, oivalsin, etten muuta halunnut tehdäkään koska sanojen sijoittelu tietokoneeni ruudulle oli ainoa asia, minkä tunsin hallitsevani.

Olen nyt kirjoittanut lähes päätoimisesti kolme vuotta. Se on ihanaa ja ihan hirveää. Ihanaa on itse kirjoittaminen. Hirveää on kaikki muu.

Koska kirjoittaminen ei, ainakaan alussa, ole kovin tuottoisaa, olen tehnyt taloudellisia uhrauksia. Olen luopunut omistusasunnosta. Eläkekertymästä. Työterveyshuollosta. Työkavereista. Olkapäitäni särkee. Silmiä viiraa. Päässäni jatkuvasti käynnissä oleva prosessointi uuvuttaa. Kirjoittamisesta ei ikinä pääse vapaalle. Ei ole lomia eikä viikonloppuja eikä iltoja.

On vain käsikirjoitus.

Kirjoittamispakko on jonkinlainen pakkomielle. Ehkä se on sairaus? Sitä ei voi lopettaa. Se vie koko ihmisen mukanaan. Kun kuulen jonkun haaveilevan kirjoittamisesta, toivon, että hän keksisi jonkun muun haaveen. Menisi vaikka Galapagos-saarille pelastamaan merikilpikonnia. Mutta tiedänhän minä, että ne, jotka tähän sairauteen sairastuvat, ovat mennyttä. Ja vaikka se voi olla henkilökohtainen murhenäytelmä heille, se on onni meille muille, sillä mehän haluamme lukea heidän tarinansa.

Miten tätä jaksaisi?

Burana auttaa huonosta kirjoitusasennosta johtuviin särkyihin mutta muuhun auttaa hiljaisuus.

Kirjoittaja pääsi minussa ääneen, kun aloin vetäytyä hiljaisuuteen ja sain yhteyden sisäiseen viisauteeni ja voimalaani. En edes tiennyt, että minussa oli sellaisiakin puolia. Hiljaisuus palauttaa minut takaisin omaan itseeni ja kun olen siellä, saan rauhan. Minä en nimittäin ole vain minä vaan minä olen yhteydessä kaikkeen, jollain hyvin oudolla ja mystisellä tavalla.

Hiljaisuuteen vetäytymistä kutsutaan meditoimiseksi. Minä kutsun meditoimista nollaamiseksi koska sitähän se on: paluuta nollatilaan, siihen alku-uneen, jossa me kaikki aloitamme elämämme ja jonne me sitten koko ikämme kaipaamme takaisin.

Kirjailija jaksaa aivan samoin kuin kaikki muutkin. Hän jaksaa, kun hän tuntee oman voimansa ja ymmärtää, ettei ole koskaan yksin. Nollaaminen on paras tuntemani keino tämän muistamiseksi. Se on onneksi hyvin yksinkertaista, joskaan ei kovin helppoa. Tarvitsee vain istua hetki silmät kiinni, keskittyä hengittämiseen ja antaa kaiken tapahtua, myös sen ajatusten hillittömän laukan joka alkaa heti, kun sulkee silmänsä.

Kun jaksaa säännöllisesti nollata, kokee vähitellen todeksi buddhalaisen nunnan Pema Chödrönin sanat: ”Me olemme taivas. Kaikki muu on vain säätä”.

Kati Reijonen

PhD, muotoilukouluttaja, meditaatio-ohjaaja

nollaus.fi

Psyykkisessä valmennuksessa käsitellään usein valmennettavan identiteettiä, hänelle tärkeitä asioita, tunteita ja ajatuksia. Autamme ymmärtämään, miksi me ihmiset joskus teemme asioita, jotka varsinkin pitkällä aikavälillä vahingoittavat itseämme ja uraamme, ja jätämme tekemättä asioita, jotka olisivat meille tärkeitä. Tulemme tietoiseksi usein tiedostamattomasta välttämiskäyttäytymisestämme ja saamme mahdollisuuden tehdä itselle mielekkäitä valintoja.

On toki tärkeää tulla tietoiseksi omista mahdollisuuksista tehdä valintoja, oppia läsnäolon taitoja ja kykyä pysähtyä huomaamaan omat kehon ja mielen reaktiot. Loppujen lopuksi valmennuksen keskeisin tavoite on kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä ihminen tekee, sillä vasta teot muokkaavat maailmaamme ja arkeamme. Päivittäinen tietoisuustaitotuokiokin on toki teko. Ongelmallista se voi olla silloin, jos sen avulla vältetään tekemästä jotain, mikä tuntuu epämukavalta mutta olisi meille tärkeää. Varsin pienet teot ja valinnat arjessa voivat vaikuttaa elämäämme suuresti. Joskus tarvitsemme aikaa ja pysähtymistä, jolloin tietoisuustaitotuokiot voivat olla tarpeen. Joskus taas tarvitsemme läheisten ihmissuhteiden tuomaa lämpöä ja yhteyden kokemusta.

Haasteena valmennettavillani on usein se, että he asettavat itselleen kohtuuttomia ja vaativia tavoitteita. Tavoitteet ovat myös usein ajallisesti varsin kaukana ja epämääräisesti muotoiltuja. On vaikeaa nähdä, mitä pientä konkreettista voisin tehdä tänään tai huomenna.

Käytännössä olen huomannut, että erityisen vaikeaa meille on pysähtyä huomaamaan omaan hyvinvointiimme vaikuttavia tekoja ja laittaa niitä tärkeysjärjestyksessä korkealle. Myötätuntoisuus itseä kohtaan on monelle jopa pelottavaa. Koemme usein häpeää, kun emme suoriudu tavoitteistamme niin kuin kuvittelemme, että meidän pitäisi. Usein nopein tie ulos häpeästä on vaativuus ja ankaruus itseä kohtaan, joka äärimmilleen vietynä voi olla viiltelyä tai itsemurhan suunnittelua.

Viha tuntuu lyhyellä aikajänteellä hyvältä. Varsinkin, kun sitä vertaa häpeän mukanaan tuomaan kivuliaaseen lamaannukseen. Väkivalta itseä kohtaan on houkutteleva ja äärimmäisen palkitseva pikavippi. Pääsemme häpeän kuristavasta ja karmaisevasta otteesta vihan voimin hetkeksi ylös. Ongelmana on se, että potkimme maahan samalla itseämme ja kehä alkaa taas alusta. Aikansa potkittuna oltuamme ylös pääseminen voi olla todella vaikeaa.

Jotta jaksaisimme harjoitella ja pyrkiä kohti hyvää tasoa vaikkapa soittamisessa, meidän täytyy pitää huolta myös palautumisestamme. Erityisesti, jos pyrimme pitkään ja menestyksekkääseen uraan taiteilijana tai urheilijana. Jotkut oivaltavat tämän luonnostaan, mutta toisille oman itsen hoivaaminen tuntuu äärimmäisen hankalalta, jopa toissijaiselta hankkeelta. Osin syistä, joita yllä on kuvattu.

Valmentajana autan asiakkaitani miettimään konkreettisesti arkeaan ja sitä, mistä se koostuu. Kalenterin täyttäminen aloitetaan palautumishetkien kirjaamisella, ei harjoituksien ja töiden listaamisella. Aikaan ja paikkaan sidotut asiat kalenterista jo usein valmiiksi löytyvätkin. Mietimme, milloin voisin tavata ystävää tai käydä kävelyllä luonnossa. Milloin voisin lukea jotain hömppää tai pelata kivaa peliä? Jokainen määrittelee itse, mitä kaipaa palautuakseen. Joskus täytyy opetella palautumisen ja itsestä huolehtimisen taitoa. Vastassa on myös vahvat uskomukset ja tuntemukset siitä, että en voi vaan “levätä laakereillani” vaan pitäisi tehdä AINA jotain hyödyllistä. Alussa rohkaisen vain lusimaan nuo ikävät tuntemukset, sillä kiirastulen jälkeen on luvassa mielekkäämpi ja tuotteliaampi arki.

Usein ajattelemme, että sitten lomalla lataamme akkumme, jotta jaksamme vuoden työt. Mutta eihän meissä ole mitään akkuja, joita voisi vuodeksi ladata! Tarvitsemme palautumista koko ajan arjessamme. Mitä haastavampia asioita kohtaamme, sitä enemmän palautumiseen menee aikaa. Valmentajan rooli on usein muistuttaa tästä ja auttaa konkreettisten keinojen suunnittelussa. Mitä teen, milloin teen ja missä teen? Kenen kanssa?

Taitelijalla ei useinkaan ole varsinaista työpäivää ja esimies tuijottaa peilistä takaisin, usein varsin tiukka ilme kasvoillaan. Esimiehen tehtäviin kuuluu työvuorojen laadinta sekä mielekkäiden tavoitteiden asettaminen. Kannustaminen ja rohkaisu ovat myös esimiehen tehtäviä. Itsensä johtaminen on vaikeaa, ja siihen moni kaipaakin valmentajan apua. Valmentajana tavoitteeni on tehdä itsestäni mahdollisimman tarpeeton. Opetamme valmennettavaa kalastamaan itse. Työn ja mielekkään arjen suunnittelusta tulee parhaimmillaan osa arkirutiineja. Mielekkäät teot muokkaavat maailmastammekin mielekkäämmän.

Kalle Partanen

Kirjoittaja on Taideyliopiston yhteysopintopsykologi, psykoterapeutti ja Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen ammatillisen työryhmän jäsen. Kirjoitus on julkaistu alunperin Psykologiliiton asiantuntijablogissa.

Pohdin blogitekstissä kuvataiteilijan työn erityispiirteitä, sen iloja ja haasteita sekä mahdollisuuksia psyykkiseen valmennukseen. Toimin itse ammatikseni kuvataiteilijana, jonka lisäksi koulutuspohjani on psykologiassa. Työkenttäni on monipuolinen: toimin oman taiteellisen työn lisäksi aikuistaidepedagogiikan, organisaatioiden ja opetuksen taidelähtöisen kehittämisen sekä yhteisötaiteen parissa. Tässä tekstissä pureudun nimenomaan kuvataiteilijan työhön.

Omassa taiteellisessa praktiikassani keskeisiä kysymyksiä on kehollisuuden ja moniaistisuuden kokemus havainnoinnissa sekä itse maalauksen ja piirustuksen tapahtumassa. Keskeistä on herkkä läsnäolo ja havainnointi, sekä materiaalien kanssa hyvin intuitiivinenkin työskentely. Maalatessa yhdistyvät sisäinen ja ulkoinen todellisuus – näiden kahden todellisuuden rajapinta – saaden materiaalisen muodon kankaalla tai paperilla. Tavallaan se on hyvin subjektiivista todellisuuden hahmottamisyritystä, jossa mielikuvitus ja materiaalit voivat luoda uusia, yllättäviäkin kokemisen maailmoja.

Tämä sisäisen ja ulkoisen todellisuuden kohtaaminen on rikastuttavaa ja tyydyttävää, kun työ sujuu hyvin. Työn takutessa juolahtaa mieleen, onko työllä merkitystä edes itselleni. Mitä teen silloin kun työ ei suju? Mistä ammennan luovuutta ja merkityksiä työhöni? Koen tässä hyvin tärkeäksi kiinnittymisen myös muihin kiinnostuksen kohteisiin, sekä omasta hyvinvoinnista – niin psyykkisestä kuin fyysisestä – hyvää huolta pitämisen. Kun en ota taiteen tekemistä liian vakavasti ja inspiroidun omista luovuuden lähteistäni: luonnosta, taiteen kokemisesta, keskusteluista, kohtaamisista, kirjoista, kokkaamisesta, matkustelusta ja joogasta, niin kuvan tekeminenkin voi saada parhaimmillaan uutta virtaa ja tuulta siipiensä alle.

Haasteeksi kuvataiteilijan työssä koen, että suurin osa siitä tapahtuu hyvin itsenäisesti ja muista ihmisistä erillisenä. Hyppy taidekoulusta itsenäiseksi taiteilijaksi voi olla aika suuri. Vasta näyttelyissä tai muissa esiintuloissa taiteellinen työ tulee näkyväksi. Näyttelyiden pitämiseen voi latautua suuret paineet sekä taloudellisesti että henkisesti. Galleriamaksut ovat suuria ja monet taiteilijat joutuvat tekemään useita muita töitä taloudellisen toimeentulon turvaamiseksi. Parhaimmillaan näyttelyt muodostuvat kokemukseksi, että työ tulee nähdyksi ja arvostetuksi, sekä syntyy dialogia ja kohtaamisia. Näyttelyt tarjoavat myös itselle mahdollisuuden nähdä tehty työ kokonaisuudessaan. Työ tulee itselle näkyviin ehkä jopa uudessa valossa ja laajemmassa kontekstissa sekä dialogissa ympäröivään maailmaan. Taiteilijana ilahduttavinta on kuulla ihmisten ajatuksia ja assosiaatioita teoksista – tämä keskustelukulttuuri Suomessa uupuu verrattuna esimerkiksi Iso-Britannian ja USA:n residenssi- ja koulukokemuksiini. Taiteilijan hyvinvointia voisikin olla tukemassa taiteesta keskustelun käytäntöjen kehittäminen ja niihin rohkaisu.

Kuvataiteilijan työskentelystä tulee näyttelyissä esille vain osa. Suuri osa työn käytännöistä – ainakin omalla kohdallani – on tutkimuksellista ja ajattelutyötä. Millä tavoin tutkimuksellisuus voisi tulla näkyville omalta osaltaan? Suuren osan työstä muodostaa myös oman työn managerointi, hakemusten tekeminen ja markkinointi. Haasteena on, että tässä voi myös oma taiteellinen työ jäädä manageroinnin ja markkinoinnin varjoon. Työn muuttuessa yrittäjämäisemmäksi, taiteellisessa työssä saattaa tulla kriisi – onko työllä arvoa, jos sitä ei kukaan osta? Kuka määrittää, milloin työ on hyvää ja se sujuu? Entä jos tunnustusta ei tule kilpailun ollessa alalla kovaa – onko se liian suuri uhka ammatilliselle itsetunnolle? Ihanteellista olisi pitkäjänteinen hyvä yhteistyö tuottajan/ kuraattorin/ galleristin kanssa. Peräänkuulutan myös taidekentän solidaarisuutta ja yhteisöllisyyttä nuorten ja vanhempienkin taiteilijoiden hyvinvointia rakentamassa. Opiskellessani Glasgow´ssa taiteen maisteriksi merkittävimpiä seikkoja oli ruohonjuuritason taidealan aktiivisuus, yhteisöllisyyden kokemus ja rohkaisu innovatiivisuuteen ”erheidenkin” uhalla.

Ammatilliset verkostot sekä monialaiset yhteistyöt ovat osoittautuneet omassa praktiikassani erittäin hedelmällisiksi. Voin lähestyä monialaista yhteistyötä ja yhteisöiden kanssa työskentelyä taiteilijan ammattitaidosta käsin ja opin valtavasti uutta kohtaamisessa ns. toiseuden kanssa. Yhteistyössä tehdyt näyttelyt taiteilijakollegoiden kanssa ovat myös olleet hyvin hedelmällisiä ja antoisia. Erittäin merkityksellisiä jaksoja oman taiteen tekemisen kannalta on ollut myös eri taiteilijaresidensseissä. Uudet havaintoimpulssit sekä omasta kulttuurista etäisyyden ottaminen synnyttävät uutta henkistä tilaa luoda. Koen myös opetuspraktiikan olevan hyvin olennainen osa taiteilijana toimimistani ammentaen niistä samoista kysymyksistä, jotka omassa työssäni kiehtovat ja kiinnostavat. Opiskelijoiden ohjaaminen kohti oman jäljen löytämistä on suurinta etuoikeutta toimia taiteilijana. Toinen suurimpia iloja on flow-tilan löytyminen maalauksessa ja piirustuksessa. Tämän saavutan parhaiten vanhan rakkauden kohteeni, elävän mallin piirustuksen parissa.

Miten säilyttää kipinä uuden luomiseen itsekseen omalla työhuoneella? Työhuonekäynnit, konkreettiset tai jopa virtuaaliset – voisivat olla osaltaan luomassa vuorovaikutuksellisuutta ja kohtaamisia. Myös katse ulos työhuoneelta voi olla virkistävää, omien tottumusten ravistelu. Palasin juuri kesäkoulusta Lontoosta, jossa paikallinen kuraattori ohjeisti: merkittävän taiteen suurin uhka on vanhan tavan ylläpitäminen sitä tiedostamatta. Se oli hyvä muistutus itselle materiaalisista kokeiluista ja rohkeudesta maalata. Pienellä vinkillä syttyi vanha palo maalata kankaalle, etsien meditatiivista läsnäoloa maalaamisen hetkessä ja tuoden jotain sisällä olevaa näkyväksi.

Elina Aho (Taiteen maisteri, kuvataitelija, psykologi)

Elina Ahon työskentelyyn voit tutustua tarkemmin Elinan nettisivuilla: https://elinaaho.carbonmade.com. Elinaan saat yhteyden: aho.elina@gmail.com.

Jokainen tietää, miltä tuntuu mokata. Monesti epäonnistumiset jäävät vain meidän itsemmetietoon, mutta siitä huolimatta tapahtunut voi jäädä kalvamaan pitkäksi aikaa. Joillakin aloilla, kuten urheilussa tai taiteessa, niin onnistuminen kuin epäonnistuminen on julkista ja epäonnistumisen kohtaamisesta itsessään tulee oma harjoitusta vaativa taitolajinsa.

Ylen uutisissa oli 11.6.2017 juttu huippulukkari Topi Kososesta, joka kertoi omakohtaisesti syöttäjän ammattitaudista, lautaskammosta. Pesäpallossa lukkarin tehtävä on oleellinen: syötön korkeudella ja lentoradalla, pallon kierteellä, syöttöliikkeen nopeudella sekä omilla eleillä ja ilmeillä lukkari pyrkii vaikeuttamaan vastustajan sisäpeliä. Jutussa Kosonen kuvaa, kuinka alkoi kasata itselleen liikaa paineita ja mieli alkoi juuttua pieniin epäonnistumisiin. ”Mietin esimerkiksi sellaista peliä, jossa sisäpelissä kärkilyöntionnistumiseni olivat 9/10. Se yksi epäonnistuminen toi enemmän surua kuin yhdeksän onnistumista iloa. Siitä se sitten eteni.”

Kososen kuvaama lautaskammo tai rimakauhu on tuttu ilmiö niin urheilijoiden kuin taiteilijoiden parissa työskenteleville psyykkisen valmennuksen ammattilaisille.

Juttua varten haastateltu urheilupsykologi Niilo Konttinen kertoo, että erityisesti monista osista koostuvat tarkkuuslajit, kuten golf tai voimistelu, ovat otollista kasvumaastoa erilaisten pelkotilojen syntymiselle. Tarkkuuslajeissa pienikin muutos voi vaikuttaa merkittävästi kokonaissuoritukseen ja pistää koko pakan sekaisin. Moniosaisia taitosuorituksia nähdään myös taiteen puolella. Pianokonserton, tanssikoreografian tai 150-sivuisen näytelmäkäsikirjoituksen opettelu, sisäistäminen ja tulkitseminen satapäiselle yleisölle on itsessään käsittämätön suoritus. Siinä voi sattua ja tapahtua.

Päästäkseen huipulle on urheilijan tai taiteilijan laitettava itsensä sataprosenttisesti likoon. Puolivillainen tekeminen ei riitä, vaikka lahjakkuutta olisi rutkasti. Tavoitteet ovat korkealla ja paineita kasautuu niin ulkoa- kuin sisältäpäin. “Urheilijalla oma vaatimustaso on pahin vihollinen. Se, mikä aikanaan on nostanut sinut huipulle, kääntyy urheilijaa vastaan”, kuvaa Kosonen. Viimeisin lyöntisi, hyppysi tai soittamasi nuotti määrittää senhetkisen arvosi ja oma paikka on lunastettava kerta kerralta uudelleen. Ei ihme, jos rentous ja nautinto katoavat tekemisestä ja pienetkin takapakit on vaikea hyväksyä.

Kososen tarinassa nousee esiin myös yhteisöllinen näkökulma. Kun töitä tehdään yhteisen hyvän eteen, tällöin niin onnistumisista kuin epäonnistumisista tulee kollektiivisesti jaettuja. Kukaan ei halua pettää joukkuettaan tai tiimiään. Kososen joukkuekaveri kuvaa, kuinka pelikaverina elää toisen puolesta ja toivoo tämän onnistumista. Joskus kollegat alkavat liikaakin jännittää toisen puolesta, jolloin koko porukalla voi mennä fokus vääriin asioihin. Ongelma on, ettei näiden tilanteiden purkamiseksi yhteisesti ole useinkaan keinoja, vaan kokemus jää yksilön kannettavaksi. Myös taiteen puolella paineista, rimakauhusta ja epäonnistumisista tulee herkästi tabu.

Häpeän tunne, jota urheilija tai taiteilija kantaa epäonnistuneen suorituksen jälkeen, voi olla hyvin voimakas ja invalidisoiva. Oma mieli ei osaa suhteuttaa tapahtunutta, eikä löydä sille perspektiiviä. Kaikki, mitä ei puhuta, jättää tilaa tulkinnoille, ja epäonnistumisen kokenut henkilö jää omien ajatustensa vangiksi. Itsekriittisyys ja itsesyytökset ovat usein voimakkaita: ”en voi enää ikinä pelata”, ”tämä oli täydellinen nöyryytys”, ”nyt on pakko vaihtaa alaa”.

Tällaisessa tilanteessa muiden voi olla vaikea lähestyä pettymyksensä kanssa tuskailevaa kollegaa. Tarkoitus voi olla hyvä: oikeita sanoja ei löydy, eikä kukaan halua lyödä lyötyä. Tilanteen välttely ja puhumattomuus eivät kuitenkaan paranna asiaa. Kososenkin kohdalla helpotus lähti siitä, kun joku muukin huomasi ongelman ja tilanne tuli näkyväksi. Tämän jälkeen oikeanlaista tukea tuli ja Kosonen sai pelin kasaan, niin fyysisen kuin psyykkisen puolen.

Psyykkinen valmentaja voi olla paitsi yksilöiden tukena, myös ryhmän apuna luomassa ryhmään puhumisen ja palautteenannon kulttuuria. Ulkopuolisen ammattilaisen kanssa voidaan luoda kohtaamisen tila, jossa ryhmä voi olla turvallisesti epävarmuuden ja hankalien asioiden äärellä. Kohtaamalla rohkeasti myös vaikeat asiat voidaan joukkueesta tai taiteilijayhteisöstä virittää se voimavara ja tuki, jonka se parhaimmillaan voi jäsenilleen tarjota. Kyse on kuitenkin jostain kovin inhimillisestä ja jaetusta, jostain, minkä kanssa jokainen omilla pelikentillämme painimme.

Marjukka Laurola

Työterveyspsykologi, organisaatiokonsultti (FINOD)

Kirjoitus on julkaistu alunperin psykologiliiton asiantuntijablogissa

Muusikko Satu-Maija Aalto kuvasi Helsingin Sanomissa (22.4.2017) tarinaansa siitä, kuinka väsyi ja uupui jatkuvaan itsensä markkinoimiseen ja esillä olon paineeseen. Aihe on tuttu paitsi muusikoille, myös muille taiteilijoille sekä laajemmin luovaa työtä tekeville, joiden maailmassa korostuu pätkätyöläisyys, kilpailu samoista työpaikoista ja apurahoista.

Vastaanotolla kuulen taiteilijoiden luovivan erilaisten tarpeiden ja paineiden ristiaallokossa. Kuinka taata rauha oman taiteen tekemiselle samalla kun pitäisi olla näkyvä, markkinoida ja brändätä, somettaa ja luoda verkostoja? Helposti unohtuu, että tärkeää on antaa aikaa myös palautumiselle ja työstä irrottautumiselle. ”Tuntuu, että kadotin itseni siinä mainostamisen ja esillä olon maailmassa”, kuvaa Aalto kiteyttäen monen taiteilijan tunnistaman olotilan.

Taiteilijaksi ei tulla sattumalta, vaan taiteilijan lahjakkuus testataan satoja kertoja ennen ammatinvalintaa. Lahjakkuuden lisäksi taustalla on aina pitkäjänteistä työskentelyä: kymmeniätuhansia työn äärellä vietettyjä tunteja, keskittynyttä ja päämäärätietoista harjoittelua. Matkaan mahtuu takapakkeja ja myötätuulta, joskus onnekkaita sattumiakin. Kuinka taiteilijana sietää tätä epävarmuutta ja epälineaarista urakehitystä?

Työ taiteilijana ulottaa lonkeronsa herkästi vapaa-aikaan. Luova prosessi ei katso virka-aikaa, päiväkotien aukioloaikoja tai kunnioita yhteiskunnan rytmiä. Idea tai flow voi tulla ruokakaupassa, lenkillä tai unessa. Mieltä on vaikea sulkea. Toisaalta mieli voi täyttyä myös huolesta tulevaisuuteen liittyen: onko töitä tämän projektin jälkeen, entä puolen vuoden päästä? Mitä jos jokin tilaisuus menee ohi suun? Fokus ei voi samanaikaisesti olla tässä hetkessä ja tulevaisuudessa. Luovuuden mahdollistuminen vaatii läsnäoloa, hetkessä olemista sekä ajatuksellista tilaa. Jatkuva huolehtiminen tulevasta sabotoi luovuutta ja vie tilaa taiteelta.

Taiteilijan elämä on monesti tasapainoilua yksin olemisen ja esilläolon välillä. Taiteelliseen työprosessiin kuuluu yksinäisiä vaiheita, jolloin työtä tehdään eristyksissä. Omassa maailmassa hahmotellaan, haudutellaan, harjoitellaan ja hiotaan. Taide vaatii aikaa omien ajatusten parissa ja kaikilla taiteellinen prosessi ei edes siedä vuorovaikutusta. Omat ajatukset voivat muuttua vääristäväksi peiliksi: ”onko tässä mitään järkeä” tai ”häpäisenkö itseni jos julkaisen tämän”. Tällöin on viisasta hakea peilauspintaa ajatuksilleen ulkopuolelta.

Yksinolon ohella myös esilläolo voi muuttua ahdistavaksi. Kontrasti yksinolon ja itsensä markkinoinnin, saati julkisuuden välillä on suuri. Kirjan tai levyn julkaisun, teatteriesityksen ensi-illan tai taidenäyttelyn avajaisten jälkeen olo voi tuntua tyhjältä. Haastavaa onkin ammentaa itsestään yleisölle, esillä oloon ja markkinointiin siinä vaiheessa kun olo on kaikkensa antanut.

Taiteilija tarvitsee ympärilleen taiteilijoita. Kollegat edustavat omaa viiteryhmää, jotka jakavat taiteen palon, samankaltaisen ajatusmaailman ja ymmärtävät alan haasteet. Samalla kun toiset taiteilijat ovat merkittävä tuen lähde, ovat kollegat myös kilpakumppaneita. Muiden menestystä ei ole aina helppoa seurata vierestä ja kateus viriää herkästi. Ihmetystä ja surua herättää, jos kollegat loistavat poissaolollaan omista esityksistä tai jättävät huomioitta näyttelyn tai julkaisun. Aivan kuin toisen menestys olisi itseltä pois.

Kateus tulee taidemaailmassa ruokituksi myös ulkoa päin. Esimerkiksi kirjailijoiden kohdalla huomio jakautuu kapea-alaisesti: vuosittain muutamia teoksia nostetaan valokeilaan ja moni erinomainen teos jää vaille niiden ansaitsemaa huomiota. Kustantamoiden markkinointieurot tuntuvat suuntautuvan niille teoksille, jotka ovat jo valmiiksi menestyneet. Taide on kuitenkin pitkälti makuasia ja huomion jakautuminen kapeasti tuntuu syystäkin epäoikeudenmukaiselta.

Kuinka taiteilijana luovia tässä vaativassa maastossa, vahvistaa itseään ja sietää tilapäiset alamäet? Aalto muistuttaa, että on tärkeää toisinaan hakeutua ympäristöön jossa ei ole taiteilija. Viisasta onkin rakentaa tietoisesti itselleen muita rooleja ja näin vahvistaa oman minuutensa monipuolisuutta. Aina ei myöskään tarvitse olla hyödyllinen. Tauot, vastapaino ja irrottautuminen luovat tarpeellista olemisen tilaa. Tarvitaan taitoa pysähtyä kuulostelemaan, mitä minä tarvitsen juuri nyt? Tärkeää on, että opimme pitämään hyvää huolta itsestämme myös silloin, kun työskentely ei suju toivotulla tavalla.

Taiteilijuus on myös oman inhimillisyyden ja haavoittuvuuden kohtaamista ja sen hyväksymistä. Viisaina peileinä matkalla voi toimia ystävä, opettaja, mentori tai ammattiauttaja. Psyykkisessä valmennuksessa työskennellään usein itsetuntemuksen ja itsemyötätunnon vahvistamiseksi. Valmennuksen tavoitteena on vahvistaa uskoa itseen ja tarjota työkaluja omannäköisen elämän ja uran rakentamiseksi. Kuten Aalto viisaasti toteaa: ”Ymmärsin, että parasta, mitä voi antaa toisille ihmisille, on olla sataprosenttisesti oma itseni. Enempää minun ei tarvitse yrittää”.

Marjukka Laurola

Usein kuulen Taideyliopiston opintopsykologina taiteilijuutensa kanssa kamppailevien opiskelijoiden toteavan: “En ole valinnut taidetta, taide on valinnut minut.” Tähän vastaan, että se olet tosiaan sinä, joka taidetta teet. Voisiko sitä tehdä tavalla, joka olisi sinulle mielekästä ja merkityksellistä?

Voimme kysyä itseltämme, haluammeko elää elämää, jossa juoksemme karkuun ikäviä tunteita vain huomataksemme, että ne saavat voimaa karkumatkalla. Samaan aikaan kaikki se, mikä meille on tärkeää, jää elämästämme pois. Useimmat haluavat tehdä itselleen tärkeitä asioita, vaikka se olisi vaikeaa ja matkan varrella olisi esteitä. Haluamme elää meille merkityksellistä elämää. Miksi sitten teemme asioita, jotka vievät meitä poispäin meille tärkeästä?

Kun taiteen tekeminen ei suju, herää kysymys, miksi teen tätä, kun tämä ei tuota enää mielihyvää minulle. Työskentely tuntuu puuduttavalta, harjoittelu ei maistu tai esiintyminen koetaan ylivoimaisen vastenmieliseksi. Opiskelija kokee itsensä uupuneeksi ja pohtii, onko tässä kaikessa mitään järkeä. Kosketus siihen, miksi valitsi taideopinnot, on kadonnut ja olo on hämmentynyt.

Tällöin on tärkeää pysähtyä opiskelijan kanssa tarkastelemaan sitä, mikä on ollut tärkeää taiteen teossa. Olennaista on erottaa ulkoinen motivaatio sisäisestä, muita varten suorittaminen itselle elämänmakuisesta. Pysäytän opiskelijan huomaamaan, mikä hänelle on oikeasti tärkeää. Tämä on usein meille kaikille vaikeaa. Olemme tottuneet tekemään asioita muita varten, kuten opettajan pyynnöstä tai miellyttääksemme vanhempiamme. “Näin vain pitää tehdä.” Saatamme unohtaa, mitä itse tarvitsemme voidaksemme hyvin ja tehdäksemme asioita pitkäjänteisesti saavuttaaksemme itselle mielekkäitä tavoitteita.

Harvoin käy niin, että taide ei enää olisi kovin tärkeää opiskelijalle. Niinkin toki voi käydä, mutta useimmiten huomaamme opiskelijan kanssa, että taustalla on vahva intohimo taiteeseen ja sen tekemiseen, kuten musiikkiin tai teatteriin. Oma nautinto ja halu on vain kadonnut matkan varrella. On suoritettu opettajille ja kollegoille, haettu taiteessa menestymisen avulla hyväksyntää muilta. Harjoittelusta ja taiteen tekemisestä on tullut virheiden välttelyä ja tapa kokea itsensä hyväksytyksi muiden joukossa. “En kelpaa muille, jos en ole hyvä tässä.” Tämä pelko ajaa joskus harjoittelemaan ja tekemään vimmatusti, joskus lamaa toiminnan tyystin.

Kun pysähdymme opiskelijan kanssa pohtimaan mikä taiteessa on tärkeää, tulee esiin, että on toki olennaista osata vaikkapa soittaa äärimmäisen hyvin, jotta voi ilmaista itseään taiteellisesti korkealla tasolla. Samaan aikaan pohjalla voi olla paljon tärkeämpänä halu koskettaa tai välittää tunteita muille, ilmaista jotain tärkeää. Jollekin on tärkeää kokea kuuluvansa osana johonkin itseä suurempaan, kuten orkesterin kanssa soittaessa. Toinen taas haluaa ilahduttaa muita ja auttaa toisia taiteen avulla tai vaikuttaa yhteiskuntaan taiteen keinoin. Olennaista on, että minä omana itsenäni teen jotain, jonka koen olevan merkityksellistä ja tärkeää. Kun kuljemme kohti näitä itselle tärkeitä ilmansuuntia, nousee mielensisäisesti usein esiin erilaisia esteitä, kuten pelkoa ja häpeää. Näitä esteitä voidaan psyykkisessä valmennuksessa käsitellä ja huomata. Esteistä huolimatta voimme edetä kohti itselle tärkeää ja kokea taiteen tekeminen itselle mielekkääksi. Ei aina helpoksi tai aina nautinnolliseksi, mutta merkitykselliseksi, itse valituksi ja tärkeäksi. Tällöin myös taiteen taso yleensä kohenee. Uskallamme heittäytyä, olla läsnä omana itsenämme, ottaa riskejä ja kokeilla jotain uutta. Esiintyvällä taitelijalle tämä on erityisesti hyödyllistä, mutta helpottaa myös vaikkapa säveltäjän tai kuvataitelijan työtä.

Taiteen tekemiseen voi helposti kuitenkin hiipiä motiiveiksi epäonnistumisen, arvostelun ja nolatuksi tulemisen välttely niin taitelijana kuin ihmisenä. Tämä on paradoksaalista, sillä taiteessa itseilmaisulla on varsin suuri merkitys. Harjoitamme taitoja pelon sanelemana ja voimme tulla varsin taitavaksi siinä, mitä teemme. Pelon pedagogiikka siis toimii. Mutta pitkällä aikavälillä alamme maksaa hintaa tälle muusalle. Taiteilija uuvahtaa vähitellen puskemiseen ja taisteluun, ja ilmaisuvoimakin kärsii. Soittamisesta tulee suorittamista tai kuvataitelija pohtii kuumeisesti, mitä muut ajattelevat työn alla olevasta teoksesta, ja on vaikea päättää, mitä tekisi. Jos merkityksellisyyden kokemus ei ohjaa tekemistä, väitän, että ikään kuin viimeiset viisi prosenttia taiteilijan kapasiteetista jäävät käyttämättä ja oma huippu jää saavuttamatta. Taiteilija ei pääse nauttimaan taiteensa teosta ja loistamaan urallaan silloinkaan, kun taidot sinällään riittäisivät vaikka mihin. Joskus taidot eivät myöskään pääse kehittymään, kun suunta on hukassa. Teen tätä koska opettaja haluaa, on kilpailut, proggis tai näyttely tulossa, mutta en saa itseäni työskentelemään riittävän keskittyneesti, jotta edistyisin mahdollisuuksieni mukaisesti.

Työskentely kohti itselle merkityksellistä voi tuntua pelottavalta ja vaatii harjoittelua ja uskallusta. Joudumme luopumaan itselle tutuista tavoista välttää ikäviä tunteita ja ajatuksia. Saamme palkkioksi kuitenkin elämän ja uran, jonka takana voimme seisoa. Helppoa se ei kuitenkaan ole. Usein taitelijat oivaltavat tämän luonnostaan. Myös taitavat mentorit osaavat auttaa taitelijan alkua eteenpäin tässä haasteessa. Joskus kun jumit tekemisessä ovat oikein suuret, voi psyykkisestä valmennuksesta olla hyötyä oman tekemisen kirkastamisessa ja suunnan löytämisessä. Valoa löytyykin tunnelin sijaan omasta päästä.

Kalle Partanen

Taideyliopiston yhteysopintopsykologi, psykoterapeutti

( Kirjoitus on alunperin julkaistu Psykologiliiton asiantuntijablogissa)

Valitseeko ihminen musiikin, vaiko musiikki ihmisen? On varsin usein nähtävissä, että lahjakas, motivoitunut ja ahkera musiikinharrastaja päätyy ammattimuusikoksi, ja ammatinvalinta on ollut selkeää paljon aiemmin, kuin useimmilla samanikäisillä. Muusikon todellisuutta määrittää vuorovaikutus musiikin, oman soittimen ja toisten muusikoiden kanssa, ja tämä todellisuus on alkanut rakentua usein jo aivan oman identiteetin muotoutumisen alkumetreillä. On vaikea erottaa, missä kulkee minän ja muusikkoidentiteetin rajat, koska ne kietoutuvat jo kasvaessaan tiiviisti yhteen kuin puun juurakko. Muusikon identiteetti on vahvasti kehollinen, onhan keho oleellisin työkalumme. Instrumentti on kuin kehon jatke, eikä soitin soi yksin kotelossaan, mikäli yhteys muusikon kehoon on poikki.

Ammatissa toimiessaan muusikko ei pääse välttämättä aina vaikuttamaan siihen, mitä, milloin ja miten soitetaan, jolloin taiteilu oman mukavuusalueen ulkopuolella on ajoittain tavallista. Ammattimuusikon mentaliteettiin sisältyvät usein vahvat musiikilliset näkemykset, pyrkimys itselle korkeimpaan mahdolliseen kvaliteettiin sekä omaan uraan liittyvät tavoitteet. Näiden mentaliteetissa olevien tekijöiden ja ulkoisten työelämän vaatimusten yhteensovittaminen ei aina ole kivutonta, kun jännitteitä luovat aikataulupaineet, alan kilpailu, muusikon omat henkilökohtaiseen muusikkouteen liittyvät haasteet sekä monenlaiset sosiaaliset tekijät.

Kehollisuus mielletään usein suoraviivaisen fyysisiksi toiminnoiksi, vaikka siihen kilpistyy koko ihmisenä olemisen ihme. Mitä kaikkea kannamme kehossamme mukana, kun toimimme muusikon työssä? Emootiot, kuten ilo, suru, viha, pelko, inho ja hämmennys ovat aina myös neurofysiologisia tiloja, joissa on kehollinen ilmiasu. Muusikon kehollisuus kätkee sisäänsä valtavan määrän tunteita ja ajatuksia sekä reaktioita, joita arjen hektisyys ja elämäntilanteet herättävät. On yksilöllistä, kuinka voimakkaasti yksilö ne kokee, tai arvottaako ne myönteiseksi vai kielteiseksi omalla kohdallaan, koska taustalla vaikuttavat aina synnynnäinen temperamentti, persoonallisuus ja aiemmat elämänkokemukset. Lisäksi ihmisten geneettinen pohja on yksilöllinen, johon ympäristötekijät vaikuttavat herättäen tai sammuttaen geenien ilmenemistä.

Muusikon työhön liittyy valtavasti fyysistä ja henkistä ponnistelua. Soittamista voi ajoittain olla hyvinvoinnin kannalta liikaa, eikä kaikissa tilanteissa lavalla tunne olevansa kuin kala vedessä. Kun orkestereissa ja kamariyhtyeissä erilaiset persoonallisuudet ja elämäntarinat kohtaavat, ei aina voida välttyä jännitteiltä ja vuorovaikutusongelmilta. Orkesterit ovat hierarkkisia työyhteisöjä, ja näkyvien hierarkioiden sisällä voi olla myös näkymättömiä sisäryhmiä, jotka määrittävät monen muusikon todellisuutta. Kun suuri osa ajasta soitetaan yhdessä, on luontevaa, että myös sosiaaliset suhteet rakentuvat pitkälti muusikoiden keskuuteen.

Moni muusikko kärsii uransa aikana erilaisista rasitusvammoista, ja joidenkin kohdalla ura saattaa olla pitkään tauolla tai jopa katketa kokonaan. Vammautuminen on aina muusikolle henkisesti erittäin kuormittavaa ja identiteettiä horjuttavaa. Voi olla valtavan kivuliasta siirtyä sivuun seuraamaan, kun muut jatkavat työtään muusikkoina, eikä itse voi olla mukana. Musiikin tekeminen ympärillä jatkuu kuten aina ennenkin, ja kontrasti omaan ulkopuolisuuteen voi olla joskus viiltävä. Vammautuneen muusikon mielessä saattaa pyöriä erilaiset syytökset siitä, ettei osannut tehdä ajoissa ratkaisevia huomioita kunnostaan, hakea juuri sitä oikeanlaista hoitoa ja löytää juuri sitä oikeaa auttavaa henkilöä tilanteeseen, tai ettei harjoitellut riittävästi ja oikealla tavalla. Mielessä saattaa pyöriä monenlaiset heikkouden ja epäonnistumisen tunteet ja kokemus siitä, että kukaan muu ei ole ollut näin hankalassa tilanteessa. Rasitusvamman myötä muusikko usein käpertyy itseensä tarkkailemaan kehoaan ja vikojaan, sekä murehtimaan tulevia töitään, joka on koko elämänsä musiikille antaneelle ihmiselle mitä luonnollisin tapa reagoida.

Muusikko on kehollisuudessaan vahvasti myös psyykkinen ja sosiaalinen olento, ja se kuuluu ihmisyyteen yli kaikkien ammatillisten tai kansallisten rajojen. Vaikka olemme hioneet ammatillista osaamistamme pienestä pitäen, emme koskaan ole siitä inhimillisestä osastamme vapaita, että meihin vaikuttavat myös psyykkiset tekijät ja sosiaalinen ympäristö. Jos ihminen pelkää, hän suojaa itseään. Uhka voi olla todellinen tai kuviteltu, mutta vanhat aivojen osamme reagoivat aivan vastaavasti kuin muinaiset esi-isämme nähdessään petoeläimen viidakossa. Osa tätä “taistelu ja pako” -reaktiota voi olla myös jähmettyminen, jolloin ihminen käpertyy sisäänpäin suojellakseen itseään. Pelko ja suojautuminen voivat tuoda muusikolle monenlaisia ergonomisia haasteita, mikäli keho ei voi liikkua vapaasti ja soljuvasti.

Voimme opetella tunnistamaan ajatuksia ja tunteita myös kehossamme ja lähentyä hyväksyvästi niiden huomioiden kanssa. On tärkeää tiedostaa, minkälaisia viestejä kehomme antaa, jotta voisimme oppia tuntemaan itseämme kokonaisuutena paremmin. Osana ammattitaitoa jokaisella ammattimuusikolla olisi tärkeää olla “mentaalinen työkalupakki”, josta osaisi ammentaa mielekkäitä menetelmiä omaan harjoitteluun, rentoutumiseen, konsertteihin valmistautumiseen ja tasapainoisen vireystilan löytämiseen esitystilanteissa. Oleellista muusikolle on kyky osata olla myös yksin ja rauhoittua harjoitteluun keskittyneesti, jopa sietää harjoitteluprosessin tuomia epävarmuuden tunteita.

Vaikka on tärkeää kehittää omaa henkilökohtaista ammattitaitoaan ja mentaalista työkalupakkiaan läpi elämän, emme kuitenkaan voi ummistaa silmiämme siltä, että olemme osa muusikkoyhteisöä vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Ihminen suuntautuu luonnostaan sosiaalisesti toisia ihmisiä kohti, aivan kuten kasvit kurottavat valoa kohti. Kirjailija ja kuvataiteilija Tove Jansson kuvasi kehollisuuden psykologista ja sosiaalista ulottuvuutta hienosti kirjassaan Näkymätön lapsi. Tarinan lasta, Ninniä, oli vähätelty ja kohdeltu sosiaalisesti kaltoin. Hänen kehollinen olemuksensa alkoi pikkuhiljaa hävitä näkymättömiin ja hän lakkasi täysin puhumasta. Hänet tuotiin Muumitaloon olomuodossa, jossa muut saattoivat ainoastaan nähdä ja kuulla hänen kaulassaan roikkuvan pienen tiu’un. Muumiperhe otti Ninnin luokseen asumaan ja alkoi osoittaa lapselle erityistä huolenpitoa ja myötätuntoa. Ninni alkoi pikkuhiljaa tervehtyä Muumiperheen turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä, hänen puheäänensä palasi vähitellen, ja ruumiinosa kerrallaan palasi näkyväksi jälleen.

Vaikka Näkymätön lapsi on fiktiivinen kertomus, on samankaltaisella ilmiöllä tieteellisessä tutkimuksessa annettu nimi: sosiaalinen tai psykologisista syistä johtuva kipu. Aivojen funktionaalisissa kuvantamistutkimuksissa on onnistuttu havaitsemaan, että kärsimystä aiheuttavat tunnekokemukset muokkaavat aivotoimintoja ja paikantuvat samoille aivoalueille kuin fyysinen kipu. Keholla on muisti, johon tallentuvat myös hylkäämisen ja sosiaalisen ulkopuolisuuden aiheuttamat kipukokemukset, sillä aivoihin jää niistä oppimiskokemuksen kaltainen jälki. Voidaan pohtia, että myös aikuinen voi yhteisössään kokea ulkopuolisuutta, sosiaalista ja psyykkistä kipua, mutta oirehtia fyysisesti. Muusikoiden rasitusvammat on ilmiö, jossa olisi hyvä ottaa huomioon, että oireen fyysisellä ilmiasulla saattaa olla taustalla myös psyykkistä ja sosiaalista kipua. Tutkimukset antavat myös viitteitä siitä, että vahva yhteisön sosiaalinen tuki voi auttaa kestämään kipua paremmin ja nostaa ihmisen kipukynnystä.

Osaisimmeko lisätä ammatilliseen olemukseemme myös valoa, myötätuntoa ja empatiaa kollegoitamme kohtaan? Nähdä lähellämme sen ihmisen, joka käpertyy varjoon ja antaa myötätuntoa sille, joka painiskelee erilaisten ammatillisten haasteiden kanssa. Oikeita sanoja ei tarvitse olla, riittää että osaisimme antaa myötätuntoisesti hetken elämästämme toiselle, näkisimme toisen ponnistelun ja kivun. Lamauttavinta ihmiselle valoon suuntautuneena olentona on varjoon jääminen, arvostuksen ja yhteisöllisyyden kokemuksen puuttuminen. Lopulta muusikoiden yhteistyö kristallisoituu mielestäni kysymykseen, kuinka voin luoda ympärilleni niin turvallisen ilmapiirin, että kukin uskaltaisi antaa musiikillisesti parastaan?

Pauliina Valtasaari

viulisti, Musiikin Maisteri ja tohtorikoulutettava (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia)