Kiira Korpi toi rohkeasti esille henkistä kamppailuaan huippu-urheilijana Mielenterveyden keskusliiton blogissa. Hänen haastattelunsa otsikoitiin “ahdistus vei ilon urheilusta ja elämästä”. Se sopii myös kuvamaan usean taiteilijan kamppailua urallaan kunhan sanan ’urheilu’ korvaisi vaikkapa sanoilla ’tanssi’ tai ’musiikki’. Lajina taitoluistelu tulee lähelle esittävää taidetta ja yhtymäkohtia on helppo hakea. Arvioidaanhan suorituksessa teknisen suorituksen lisäksi myös taiteellista vaikutelmaa.

Lukiessani Kiiran kokemuksista, oli helppo löytää yhtymäkohtia taiteilijoiksi kasvaviin opiskelijoihin, joiden kanssa työskentelen. On tavallista, että omaan taiteeseen satsataan koko elämä, ja samalla oma elämänpiiri alkaa kaventua. Entinen harrastus, joka toi paljon voimavaroja ja palautti, onkin yhtäkkiä ammattimaista ja siihen liittyy yhä enemmän vertailua ja suorittamista. Ei ole aikaa palautua ja voimavarat alkavat hiipua.

Kiira kertoo haastattelussa: “Huippu-urheilussa kunnianhimoisesta asenteesta on tietysti hyötyä. Mutta liiallisia paineitani olisi varmasti helpottanut se, jos olisin pystynyt vakuuttamaan itseni siitä, että riitän omana itsenänikin. Ettei koko ihmisarvoni riipu siitä, miten jäällä menee”

Tällainen riittämättömyyden kokemus on tuttua usealle taiteilijallekin. Oma minä ja taiteilijuus ovat usein vuosien varrella alkaneet kietoutua yhteen: niiden välille on mieli muodostanut yhtäläisyysmerkit. Tällainen koordinoituminen on ymmärrettävää, sillä taiteilija tekee usein taidetta omalla kehollaan ja laittaa peliin oman itsensä ja syvimmät tunteensa. Taidetta koetaan tehtävän koko persoonalla. Moni kuvaakin olevansa “paljaana” taidetta tehdessään.

On siis ymmärrettävää, että taiteilija kokee olevansa yhtä taiteensa kanssa. Samaan aikaan voimme pohtia, että olisi outoa väittää että me olisimme yksi tekomme, liikesarjamme, konserttimme, tai että meidät voisi pelkistää yhteen sanaamme, elettyyn viikkomme tai tekemäämme teokseen. Mieli voi kuitenkin kehystää nämä asiat juuri tällä tavoin, ja me toimimme tämän mielen luoman kehystyksen mukaisesti — jos emme pysähdy huomaamaan sitä ja sen vaikutuksia elämäämme. Kun taiteilija kokee tekevänsä taidetta koko persoonallaan, voi pohtia, tarkoittaako hän tekevänsä taidetta myös äitinä tai veljenä, sauvakävelijänä tai keliaakikkona.

Taiteilijan kannalta tällainen raju oman arvon ja taiteellisen työskentelyn yhteen kietoutuminen on hankalaa erityisesti silloin, kun taiteellisessa työskentelyyn kohdistuu kritiikkiä tai se ei suju. Tuolloin taiteilijan näkökulmasta ei ole kyse vain huonosti menneestä harjoituksesta, keikasta, konsertista tai näyttelystä, vaan samalla on ihmisenä epäonnistunut ja osoittautunut epäkelvoksi. Usein tällaisen tilanteen jälkeen taiteilija yhä vimmatummiin yrittää keskittää voimavaransa ja aikansa taiteen tekemiseen, ja samalla voi palautuminen vaikkapa stressaavasta harjoitteluperiodista unohtua. Syntyy samankaltainen kierre, jota Kiirakin kuvaa: “Jos menin juhliin, ajattelin, että en voi laittaa kahviin sokeria tai santsata kakkua, jotta painoni ei nouse. Pohdin, moneltako pitäisi lähteä kotiin, jotta seuraavan päivän treenit eivät vaarannu väsymyksen takia. En pystynyt rentoutumaan oikeastaan koskaan, mutta esitin normaalia.”

Taiteilijat, kuten urheilijat, aloittavat harjaantumisen taiteeseen usein varhaisessa vaiheessa kehitystään, lapsuudessa tai viimeistään nuoruudessa. Oma asema ja arvostus ryhmän jäsenenä voi määrittyä taiteen harrastamisen kautta. Ei ole siis ihme, että yli-identifikaatiota tapahtuu. Kiira kertoo samasta aiheesta.”Jos treenit menivät huonosti, minusta tuntui siltä, että ihan kaikki on pilalla. Se johtui siitä, että koko identiteettini oli kiinni luistelussa. Tavallaan se on ymmärrettävää, sillä en elänyt tavallista elämää edes ammattiurani alkuaikoina, parikymppisenä.”

Taiteilijoiden psyykkisessä valmentamisessa käsitellään usein tätä ylikietoumista taiteilijaidentiteettiin ja pyritään löytämään takaisin se ilo ja merkityksen kokemus, joka taiteesta on tehnyt merkityksellistä taitelijalle. Miksi minä haluan tehdä tätä? Miten voin elää itselleni merkityksellistä elämää? Mitä minä kaipaan juuri nyt? Nämä kysymykset ovat usein valmennuksen keskiössä, kun vastaanotolle saapuu taiteensa uuvuttama taiteilija. Kuten Kiirankin tapauksessa, vastauksia näihin kysymyksiin useimmin löytyy, ja taiteen tekemisestä ja elämästä voi taas uudella tavalla alkaa nauttimaan.

Kalle Partanen (psykologi, psykoterapeutti)